Sama ilta edelleen, 7.2.13. Supistus klo 22:01 ja siitä 8 minuuttia eteenpäin tapahtu jotain, jotain mitä en osaa sanoiks pukea. Olin sohvalla siis puoli-istuvasssa asennossa löhämässä ja koitin vähä vaihtaa asentoa, supparit kun jo hieman olivat voimakkaammat, ja sit kuullu *naks*. Tunsin alaselässä ja jopa ihan pepussa asti kun jokin siis kirjaimellisesti naksahti. Se oli lapsivesi. MULTA MENI VEDET! Menin siitä vessaa, heti siis ku sain itteni kasattua, heh, ja kyllä, mulla oli ollu vaa pieni pikkuhousunsuoja valkovuotoa ajatellen, mut sehän oli ihan litimärkä. Oho.
Ja ainiin, piti mainita että edellisenä tiistaina olin havainnut ekat limat pikkareissa. Mulla oli tosi outo olo maanantai-illan (4.2) ja yön, ei sattunu tai mitää, mutta olin jotenki tosi levoton, tai oikeestaa mun vartalo oli, ja aamulla ku heräsin tiistaina (5.2) oli suht paljon vereslimaista vuotoa tullut. Ajattelin taas että "Jei, neiti näyttää merkkejä sentään".
Tosiaan takaisin torstaille. Vedenmenon jälkee alko supistukset kovenee. Ei liikaa, mutta sen verran että enää en voinu vaa makoilla ku ne tuli vaan piti nousta kävelee ja vähä puuskuttaa. Kolmen aikaa yöllä sit soitin kättärille ja selitin tilanteen niille. Mullahan oli siis aika varattu tulevalle aamulle yliaikaisuuskontrolliin, niin sitä ajatellen siotin että tuunko mä siihen vai perutaanko ja odotetaan. Puhelimessa neuvottii että tarkkaile suppareitten välejä ja jos ei tuu muutoksia, sama suunnitelma pysyy. Vähä tämän jälkeen välin tiheni ja neljän aikaa supistukset tulo jo noin 4minuutin välein. Tässä vaiheessa soitin äitille että nyt saa alkaa tulee. Äitihän oli siis menossa töihin kuudeksi, mutta ajattelin että nyt en enää pärjää yksin. Ja hyvä niin. Soitin taas 5:30 aikoihin Kättärille ku suppareitten väli oli se 4-6 minuuttia. Edelleen käskivät odottaa ja soittaa tuntia ennen ku oli varattu se ya-kontrolliaika ja katotaan sitten mikä on tilanne. No tilanne oli aika sama kun sitten soitin taas 8:30 kättärille ja käsky kävi että "Tuleppa synnytysosastolle suoraan". Apuva!
Saavuttii 9:50 osastolle ja käyrille jouduin heti. supistusten välit piteni eikä kohdunsuu ollu auki ku vasta noin kolmelle sormelle. Siinä makoilin tunnin verran, ehkä vähä enemmän, ja kätilö kehotti että kävelylle mentäisiin jotta saataisiin supistukset tiheentymään. Ja niin me tehtiin. Äitin kans lähettii kävelee kättärin ympäri ja siinä sit supistukset tuli 4min välein. Ja kipeetä teki! Siitä mentii kanttiiniin syömää vähä, ku mä en tosiaa yön aikana syöny mitää, ja nukkumaanaan en pystyny ku tunnin, mutta siinäki heräsin jokaiseen supistukseen. Vähä ennen yhtä oltii takas osastolla ja 14 aikaan olin noin 5cm auki. Vähä ajan päästä otettii ilokaasu käyttöön. Se autto supistuskipuihin vähäsen, mutta ei pitkää.
Vähä ennen 16 mulle laitettiin tippa käteen. Sain myös oksitosiinia jotta saadaan lisää reippautta supistuksiin ja penciliinia. Penciliinia siks, koska lapsivedenmenosta oli tässä vaiheessa kulunut 18 tuntia ja sillo vauva altistuu infektioille. Oksitosiini alko tehoo suht nopee ja alko olemaan puhetta epiduraalista. 17:10 sitä aletaan sitten valmisteleen. Voin sanoa että mua sattu. Mua sattu niin paljon. Mä itkin ja samalla mua hävetti niin. Mun piti olla vahva. En kuitenkaa enää kestäny sitä kipua ja 17:30 lääkäri saapu huoneesee laittamaan mulle epiduraalin selkään. Olin kuullu kauhutarinoita siitä ja pelkäsin hullun lailla että mua sattuu vielä lisää. Tämä pelkohan sai mut sit viel enemmän sekasin ja itkin jo melkein hysteerisesti samalla imppaen ilokaasua minkä kerkesin. Kyyneleet valuu, kipu viiltää jokaista pientä kohtaa mun vartalossa ja mä vaa ajattelin että mä en kestä, en kestä! Lääkäri oli kuitenki ihana (ulkomaalainen mies) ja kätilö tosi kannustava, joten epi-puudutuksen laittamisessa ei ollut mitää ongelmaa. Se puudutuspiikki mikä ekaks laitetaan selkää sattu melkein enemmän ku sit se itse piikki. Ku se piikki sit laitttiin, piti mun olla ihan paikallani. Nice! Kätilö tuli mun eteen ja autto pitää jalat koukussa ja puhu koko ajan rauhallisella äänellä. Siinä tosiaan makasin oikealla kyljellä, selkä kaarella ja polvet niin koukussa ku mahan kanssa sain, ja mulla on vaa yks kysymys.."Onko vauva puristuksissa nyt?" Joo'o, mun ainoa huolenaihe oli vauva, vaikka mua sattu niin paljon että luulin halkeavani. Ilokaasukaan ei pahemmin auttanu. Enpä tienny tässä vaiheessa mikä kipu oli vielä edessä..
Puolen tunnin sisää alko helpottaa huomattavasti ja mä jopa torkahdin hetkeks. Vähä ennen 19 tunsin miten kivut yhtäkkii tuli takas. Ja oikeesti, voimalla ja rytinällä! Selitin äitille miten tuntuu aivan järkyttävä paine alapäässä ja ihan ku pitäis yrittää pitää jotain sisällä. Äiti sit kysy "Pitääkö sun ponnistaa?" Mitä mä vastaan? "No mistä minä tiedän!" Ja nyt sattu koska mä kiljuin jo. Hälytettiin kätilö paikalle ja selitin hänelle saman ja pyysin jo lisää epiä, mutta hän sano että tarkistetaan eka mikä on kohdunsuun tilanne. Hassua. "Sun tuntemukset on oikeassa kuule.. sä oot ihan täysin auki. Voit alkaa ponnistaa." Näin kätilö sano mulle ja siitähän se riemu vasta synty! Äitin ilme oli ihan järkyttyny ku se kuuli kätilön lausuvan tuon lauseen, mä rupesin itkee ja taisin sanoa "Voihan vittu" suhteellisen tyynellä äänellä viel. Epiduraalia ei enää laitettu ku se ei ois mitää enää auttanu ja ilokaasunki se vei multa pois, perkele. Siinä sit supistusten tahdissa, jotka eivät sattuneet vaan aiheutti just sen tunteen että on pakko työntää, alko työntely. Meni pari kertaa ennekö tajusin että miten lujaa mun pitää OIKEESTI ponnistaa. Voin sanoa, oli muuten isoin kakkahätä IKINÄ!! Ponnistusvaihe on merkattu alkavaks 19:24 ja oli suht nopee ohi. Supistukset oli taas aika harvassa, ja siks joutu aina odottaa ennenku pääsi taas ponnistaa. Minä, omana itsenäni hoin siinä ponnistuksen välissä että "kakka tulee. En halua kakata alleni." Ja kätilö rauhoitteli että ei se kakka tuu se vaa tuntuu siltä. Sitten yhden erittäin voimakkaan työnnön jälkee jo melkein huusin "Mä en halua että mun vauva syntyy kakkakasaan!" Äiti nauro ja totea että ei se kakka tule vaan se on se vauva. Ja kuinka ollakaan, niinhän se oli. Pari jumalattoman tuskallisen työnnön jälkeen (huusin siis niin lujaa että mun kurkku oli kipee vielä seuraavana päivänä) neiti tuli. Huutaessani mm "Mä en pysty!!" "Mä en jaksa!!" ja "Tule jo!!" kätilö anto neidin päälle tukea ja yhdellä ja samalla työnnöllä neiti levähti sänkyyn, 8.2.2013 klo19:54. Kätilö siis sano, että kun pää on ulkona, hän sanoo että älä työnnä kun hänen pitää ottaa lapsivettä pois keuhkoista (muistaakseni), mutta tosiaa, koko neiti luiskahti kerralla ulos ja kätilö oli ihmeissään ku niin hyvin meni.
Siinä sit minuutin jälkeen sain 9 pisteen tyttöni syliin ja tunne oli aivan käsittämätön. Äiti itki ja mä en edes tajunnu mitä just tapahtu. Äiti oli videokuvannu vähä ku neiti oli mun rinnuksilla ja mä tokaisen siinä "Äiti mä synnytin nyt."
Kokemus oli jotain aivan uskomatonta ja voin sanoo, jos et oo kokenu sitä itse, et tiedä mitä se on. Tälläkin hetkellä kyyneleet valuu poskilla ku muistelen mitä tapahtu 8 päivää sitten. Ja samalla Neiti Pirpana makaa sylissä ja tuhisee. Olen niin onnellinen, väsynyt, tyytyväinen, pelokas ja rakkautta täynnä että ei oo tosikaan!
Tässä oli nyt minun synnytystarinani niinkun minä sen muistan ja koin. Asioita jäi mitä luultavammin pois, mutta suurimmat ja tärkeimmät kohdat sain vissii mukaan (mikäli keskittymiskyky ei liian pahasti herpaantunut). Varmasti palaan tähän, mutta on niin paljon muutaki mitä haluan teille kertoo. Eka yö yhdessä. Eka aamu yhdessä. Sairaalan tapa auttaa sen tarjoamat palvelut yms. Kotiinlähtö (mikä oli jotain aivan hirveetä!!) ja ekat hetket kotona jne jne jne.. Niihin palaan mitä pikimmiten.
Johanna ja Neiti Pirpana 8vuorokauden ikäinen <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti